Kun kirjaholisti alkaa opiskella kirjallisuutta... Ja joulupipareista.

Sain alkusyksystä mielestäni loistavan idean; alkaisin opiskella kirjallisuutta avoimessa yliopistossa! Idea opiskelusta sinänsä oli hyvä, mutta oppiaineen valinta ei ehkä kuitenkaan ollut aivan loppuun asti harkittu. Ajatuskulkuni eteni jotenkin niin, että opiskelisin ensiksi kirjallisuuden perusopinnot, ikäänkuin verryttelyksi, ja sitten etenisin siitä Suomen opintoihin. VIRHE. Iso virhe. Kirjallisuuden lukeminen on kivaa. Opiskelu on kivaa. Mutta kirjallisuuden opiskelu on rankkaa. Tämä opiskeluspurttaus yhdistettynä syksyyn, jonka olen vain sairastanut läpi, on tappanut kaiken jaksamisen lukemiseen, kirjoittamiseen ja bloggaamiseen, jollein kyseisistä toiminnoista ole apua opintopisteiden haalinnassa. Asiaan täytyy kuitenkin tulla hiljalleen muutos, ei minunkaan pääni pelkkiä esseitä loputtomiin kestä. 

Nyt olen kuitenkin päässyt vaihtamaan opiskeluista joululomavaihteelle ja se onkin näkynyt keittiössä. Lähinnä joulupiparit ovat olleet puuhailulistalla, ja syksyn mittaan (aloitin jo marraskuun alussa, älkää kysykö miksi) olenkin leiponut yli 6kg piparitaikinaa erilaisiksi tähdiksi, possuiksi ja sydämiksi. Piparkakkutalo jäi kuitenkin tänä(kin) vuonna rakentamatta. Toisinaan olen tehnyt useitakin pieniä mökkejä ja antanut niitä (pikku)joululahjoiksi kavereille, mutta tänä vuonna en jostakin syystä saanut suunniteltua mielestäni tarpeeksi hienoa rakennelmaa, niin toteutuskin jäi. Ja enää ei taloa voi rakentaa, se täytyy saada näytteille jo reilusti ennen joulua, että syömäpuuhiinkiin päästään ennen loppiaista.

Mutta, muutama sana niistä aivan tavallisista piparkakuista. Joulupiparit ovat meidän joulunvietossamme valehtelematta tärkein leivonnainen. Piirakat, kakut tai edes joulutortut eivät ole niin tärkeitä kuin se, että siirappipipareita on joulupöydässä. Ja niitä on oltava tarpeeksi. En ole kuitenkaan mikään puristi tämän leivonnan suhteen, vaan tarvittaessa käytän ihan tyytyväisenä myös kaupasta ostettua taikinaa. Jos olen reipas ja muistan suunnitella leipomiseni edes päivää etukäteen, voin toki tehdä taikinan itsekin. Yritin pari vuotta sitten suurta joulupiparitaikinan metsästystä, mutta tämä kaatui siihen, että ensimmäinen kokeilemani ohje oli helppo sekä maistuva, ja lopetin etsinnät. Tämä taikina onnistuu kyllä ihan jokaiselta.

Piparitaikina:
1dl siirappia
1dl sokeria
2tl jauhettua kanelia
1tl jauhettua inkivääriä
1tl jauhettua pomeranssia
1tl jauhettua neilikkaa
124g voita
1 muna
5dl vehnäjauhoja
1tl ruokasoodaa

Valmistus on simppeli; siirappi, sokeri ja mausteet kiehautetaan kattilassa, kattila nostetaan liedeltä ja lisätään voi. Kun voi on sulanut ja sekoitettu, jätetään taikinan alku jäähtymään. Kun taikina on haaleaa, lisätään joukkoon yksi muna ja sekoitetaan, lopuksi lisätään jauhot ja sooda ja sekoitetaan jälleen, taikinaksi asti. Taikinan voi kumota tuorekelmulle ja muotoilla levyksi, jolloin sitä on helpompi käsitellä myöhemmin. Taikinan voi myös jättää kulhoon/kattilaan, mutta silloin irrottaminen seuraavana päivänä on vaikeampaa. Jääkaapissa yön yli köllötellyt taikina kaulitaan ja siitä otetaan piparimuotilla pipareita, paistetaan 200 asteessa, noin 4-5 minuuttia, kunnes piparit ovat kauniin ruskeita. Ei oo vaikeeta!

Kesän coleslaw-kokeilut

Kirjoitin keväällä siitä, kuinka kokeilimme tehdä itse coleslawta ja lopputulos ei ollut aivan niin herkullinen kuin muualla syömämme. Kesän aikana päätimme kuitenkin, ettei tämä tähän jää. Varhaiskaalit houkuttelivat ostamaan ja majoneesi on hyvää. Lisäksi voi näin jälkiviisasti todeta, että ne määrät kaalisalaattia, joita perheemme on tänä kesänä napaansa kiskonut, olisivat eineksenä ostettuna maksaneet pitkän pennin ja tuottaneet purkkikaupalla jätettä. 

Sitten siihen varsinaiseen asiaan eli miten tehdä (lähes) täydellista coleslawta. Ohje oli pääosin aivan sama, kuin se, jota kokeilimme toukokuussa. 

Perus-coleslaw

kaalia
(porkkanaa)
majoneesia
suolaa
sokeria
pippuria
sinappia
(omena)viinietikkaa

Porkkanat ovat suluissa siksi, että alkukesän kokkailuissa niitä ei vielä ollut saatavilla. Omalla kasvimaalla porkkanat olivat häthätään taimella ja supermarketit tarjosivat herkkuja satojen kilometrien päästä. Päätimme siis pysyä pelkässä kaalissa, mikä ei sinällään ollut ollenkaan huono idea.

Ohjeessa ei edelleenkään lue mitään määriä, koska kesän aikana kokkailemamme salaatit eivät koskaan olleet aivan täsmälleen samanmakuisia. Olennaista on majoneesin määrä ja mausteiden määrä suhteessa toisiinsa. Eli enemmän majoneesia = rasvaisempi ja tuhdimpi coleslaw, vähemmän majoneesia = raikkaampi (ja joidenkin mielestä myös valjumpi) coleslaw. Summittainen majoneesi-kaali suhde: jos kaalisilppua on parin litran kulhollinen, niin majoneesia tarvitaan vajaa pari desiä. Tämäkin tosin on makukysymys.

Mausteista tosiaan se, että suolaa ja sokeria voi lisäillä suunnilleen yhtä paljon, sokeria jopa hieman enemmän, se korostaa makuja. Mutta kumpaakaan ei kannata lotrata hillittömästi. Sama pätee viinietikkaan, se antaa kivan säväyksen, ja myös pehmentää kaalin yhdessä suolan kanssa, mutta liika on liikaa. Tämän oppii maistamalla. Trust me. Sinappia maun mukaan, ja tietysti myös sinapin vahvuudesta riippuu kuinka paljon sitä kannattaa laittaa. Se kuitenkin tasapainottaa majoneesin rasvaisuutta kivasti. Tai jotain, en minä tiedä, mutta hyvältä se kuitenkin maistui. 

Muuten samat ohjeet pätevät edelleen, kaali pieneksi silpuksi, majoneesin kuppiin ja siihen mausteet sekaan ja sitten koko roska sekaisin. Iso lusikka tai nuolija on aika hyvä sekoitusväline.

Cooking with booze, osa 1

Kokkailu ja alkoholi sopivat minusta hyvin yhteen, vaikka en kunnollista punaviinikastiketta osaakaan tehdä. Tietenkään joka paikkaan alkoholi ei sovi, kaikki eivät siitä pidä tai voivat jonkin periaattellisen syyn vuoksi kieltäytyä. Samoin lasten ja alkoholilla maustettujen kokkailujen suhteen kannattaa pitää järki mukana. Tämän kesän aikana on tullut puuhailtua muutamia alkoholia sisältäviä annoksia, viimeisten joukossa Mojito-mehujäät.

Idea "jäädytetyistä drinkeistä" tuli alunperin Nyt-liitteen twitter-tilin kautta, sieltä löytyi linkki sivustolle, jonne oli koottu toistakymmentä enemmän ja vähemmän klassista drinkkiä mehujäinä. Pistin muutamia sivuja muistiin ja sitten unohdin autuaasti koko asian. Myöhemmin kesällä löysin nämä kirjanmerkit uudestaan ja aloin oikeasti pohtia jäädytettyjen mojitojen toteuttamista. Alkuperäinen ohje kuitenkin oli kuitenkin hieman suuritöinen, rommia olisi pitänyt keittää alkoholin haihduttamiseksi, vissystä olisi pitänyt haihduttaa kuplia ja vaikka mitä. Laiskuus iski ja googlailin lisää ohjeita. Sovelsin siis useammasta ohjeesta yhden ja näin siinä kävi:

Mojito-mehujäät

tarvikkeet:

mintunlehtiä

sokeria

limemehua

rommia

vettä

mehujäämuotteja/mukeja/jääpalamuotti/mikä vaan jäädytysastia

Ensiksi kaikista vaativin asia eli sokerisiirapin (simple syrup) keitto. Mittaa kattilaan yhtä paljon vettä ja sokeria. Esim. desi ja desi on ihan hyvä määrä, jos kattila on pieni. Toisaalta, jos suunnittelet tekeväsi mehujäitä armeijalle, niin tuplaa tuo. Anna veden ja sokerin kiehua iloisesti poreillen viitisen minuuttia ja heitä kourallinen (tai vähän alle) mintunlehtiä joukkoon. Anna koko sotkun jäähtyä.

Kun siirappia on jäähtynyt, on aika rakentaa drinkki ja jäädyttää se. Tai ne. Itsellenihän kävi niin, että tein mehujäät lapsuudenaikaisilla mehujäämuoteilla, ja koska olen pihi, mittasin tilavuuden etukäteen ja se olikin aika vähän. Kaiken kaikkiaan muotteihin mahtui noin 2dl valmista mehujääseosta. Joten, jos teillä on aikuisten kokoisia muotteja, niin määrätkin on sitten vähän suurempia.

Itse käytin suunnilleen tällaisia määriä; 

4cl rommia

4cl sokerisiirappia

4cl limemehua

8cl vettä

MUTTA, tämä on ihan makukysymys. Eli kannattaa maistella. Ja sitten mojito muotteihin ja pakastimeen. Ja sitten varoituksen sana; koska näissä on alkoholia, nämä ei sitten jäädy niin kivikoviksi kuin kaupan mehujäät tai esim. jääpalat. Myös se ihan alkuperäinen ohje, jossa käskettiin keitellä sitä rommia, varoittaa tästä, että rakenne ei ole superkova. Tästäkin johtuen, ei ehkä kannata tehdä liian isoja mehujäitä, pienemmän ehtii juuri ja juuri syödä ennen kuin se leviää syliin. 

Kirjahamsterin kesä

Blogi ei suinkaan ole lopettanut olemasta, kirjoittaja vain joutui kesän ja loman viemäksi eikä hyvistä aikeistaan huolimatta ehtinyt kirjoittaa mitään julkaisukelpoista moneen viikkoon. Kesä on kulunut lomaillen, joka minun tapauksessani tarkoittaa armotonta häsellystä paikasta toiseen. Vaikka fyysisesti siirtymät eivät olisikaan suuria, vaihtelevat lomapuuhat ankaran työnteon ja leppoisen rentoutumisen välillä joskus nopeastikin. Tämä johtaa myös siihen, ettei mikään asia tunnu tulevan valmiiksi, mukaanlukien lukeminen.

Olen kesän kuluessa yrittänyt aktiivisesti pysyä poissa kirjakaupoista ja antikvariaateista, koska en vain osaa olla ostamatta kirjoja. Lomaosoitteeseen siirtyessäni otin mukaani hyvinkin runsaan läjän näitä "pakko oli ostaa" kirjoja, lähinnä pokkareita. Ajatus oli, että lomani aikana saisin pinon luetuksi, jolloin ei enää tarvisi potea huonoa omaatuntoa mahdollisista uusista ostoksista, joita kesän aikana kertyy. Ja pyh. Olen lukenu noin kymmenen kirjan pinosta puolet. Sen lisäksi olen lukenut uudestaan aivan liian monta Agatha Christietä sekä erinäisen läjän paikallisen kirjaston tarjoamuksia lähinnä dekkarihyllystä. 

Koska loma kuitenkin nyt vetelee viimeisiään, on aika ottaa ote ja palata niin arkeen kuin blogiinkin. Kertoilen joskus lähitulevaisuudessa vielä tarkemmin siitä mitä tuli luettua ja miksi, sekä yritän ehkäpä pitää ihan oman pienen lukumaratonini, koska en, jälleen hyvistä aikeista huolimatta, ehtinyt kimppamaratoneihin osallistua.

Juhannusruokaa

Keskikesän juhla ajoi sitten meidätkin kaupungista maalle, äidin lihapatojen ääreen. Tai no, patojen ja patojen. Yhtä kattilaa on käytetty, siinä on keitetty perunoita, muuten kaikki ruoka on valmistettu parin viime päivän ajan grillaamalla. Tänään taitaa kuitenkin olla padankin vuoro päästä käyttöön, ribsien grillaamiseen minulla ei riitä hermo eikä osaaminen. Juhannuksen ruokalistalla on siis ollut jos jonkinmoista grilliherkkua ja erilaisia salaatteja. Ja tietenkin niitä uusia perunoita, kaikille meidän perheestä kun kesä ei vain ole kesä ilman uusia perunoita ja silliä. Sillipurkin tyhjennyttyä kiinnostus uusiin peruinoihinkin kuitenkin lopahtaa nopeasti. 

Mitään varsinaisia ruokaohjeita ei kyllä tähän mennessä ole juhannusmenuuta varten käytetty, kellekään ei ole ollut tärkeää, että ruoka olisi mitenkään kovin hienoa ja monimutkaista, olennaisempaa on ollut helppous ja hyvä maku. Ja sen yhden kerran kun käytin leipomiseen ohjetta, sovelsin hyvin vapaasti. Tein nimittäin netistä löytämälläni Sikke Sumarin Mascarpone-limetortun ohjeella "hiukkasen" sovelletun version. Minulla ei siis ollut pohjaan mantelimassaa, eikä täytteeseen mascarponea.. Torttu odottaa vielä jääkaapissa tämän päivän kahvihetkeä, joten mausta voin sanoa jotakin vasta myöhemmin. Toteutus oli kuitenkin helppo; tein murotaikinan (koska pakastimesta ei löytynyt enää yhtään valmistaikinaa) ja paiston sitä kymmenisen minuuttia. Sitten kippasin päälle täytteen joka sisälsi 4 keltuaista ja 1 dl sokeria vaahdotettuna, ja vaahdon sekaan käännellyn sössön, jossa oli 250g purkki tavallista tuorejuusto, 1dl kermaa ja yhden limen kuori ja mehu. Paistoin 180 asteessa parikymmentä minuuttia. Saas nähdä miltä maistuu.

Tänään on siis vuorossa ribsejä, ja erinäisiä muita lihoja, koska ei niitä ribsejä jaksa niin paljoa kaluta, että nälkä lähtisi. Kyseessä on siis ihan pelkät possun kylkirivit, ei mikään paahtokylki, jossa olisi enemmän syötävääkin. Ajattelin, että laitan ribsit tällä kertaa mietoon uuniin ja vähän nestettä mukaan pitämään mehevyyttä yllä. Joskus olen keittänyt ribsejä ja sekin periaatteessa toimi hyvin, tosin lopputulos oli niin murea, ettei pintaa enää voinut ottaa väriä grillissä, koska lihat tippuiva luista. Pelkkää grillaamista ei ole kokeiltu ikinä, mutta siihen lienee syynä ennemminkin laiskuus ja epävarmuus grillaajana.

Ja jotta ei nyt jäisi sitä käsitystä, että perheemme elää pelkällä lihalla, niin sanotaan nyt lopuksi vielä, että on täällä syöty muutakin. Esimerkiksi coleslawta, vihreää salaattia, maissia, juustoja, paprikaa & kesäkurpitsaa. Ja niitä perunoita.

Epäonnistunut lukuyritys

Nyt se sitten tapahtui. Tämän blogin ensimmäinen epäonnistunut yritys lukea kirja. Yleisesti ottaen kyse ei kuitenkaan ole ensimmäisestä, eikä edes toisesta, epäonnistumisesta. Kertoo minun jääräpäisyydestäni, että edes kutsun kirjan kesken jättämistä 'epäonnistumiseksi', koska siitähän ei oikeasti ole kysymys. Eivät kaikki tykkää kaikista kirjoista, ei edes sama ihminen eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa tykkää automaattisesti lukea samoja kirjoja. Lempparit ja genret vaihtelevat, ja joskus tekee mieli kokeilla jotain uutta. Niin kuin vaikka permanenttia. Ja sitten kun kokeilee, tietää sopiiko se itselle. Ja jos ei sovi, niin mitä sitten? Kiharoista pääsee eroon trimmaamalla sentin sängen ja kirjasta sulkemalla sen. 

Minä siis itse olen todella niuho lukemiseni suhteen. Kirjojen kesken jättäminen ei vain ole minun juttuni. Luulen, että kysymys on siitäkin, että mietin yleensä hyvin pitkään mitä alan lukea. Varsinkin, jos kysymyksessä on minulle ennestään tuntematon kirjailija tai genre, olen supervarovainen valitessani ensimmäistä luettavaa teosta. Näin ollen, huteja sattuu aika harvoin. Olen kuitenkin huomannut, että jos valitsen kirjan sillä perusteella, että minun TÄYTYY se lukea (koska kyseessä on klassikko tai arvostelumenestys tai Finlandia-voittaja tai jotain muuta), huti on todennäiköisempi. Ei tietenkään aina, mutta joskus. Silti valitsen näitä pakko-lukea-kun-tämä-on-nyt-hip -kirjoja luettavaksi suhteellisen usein, sillä haluan oppia pitämään monenlaisista kirjoittajista ja teoksista. Mutta joskus ei vaan lähde.

Mikäpäs tällä kertaa sitten jäikään kesken? Noh, kysymyksessä oli kovaksi keitettyjen dekkareiden Marlowe-klassikko, Raymond Chandlerin Syvä uni. Ei vaan lähteny. Dekkareista ja niiden eri genreistä riittää asiaa vielä ihan omaan postaukseensa, mutta sanotaan nyt tässä vaikka, että kovaksi keitetyt yksityisetsivät eivät vielä koskaan ole olleet minun juttuni.

Blogi-rukka ja koukuttavat kirjat

Kun elämä vie, jää blogigin helposti lapsipuolen asemaan ja hylätään nurkkaan odottamaan parempia aikoja. Näin on päässyt käymään itsellenikin viimeisen parin viikon aikana. Olen kyllä lukenut, samoin kokannut, mutta aikaa ja jaksamista näistä kertomiseen ei ole ollut. Parin viime päivän.. Okei, koko tämän viikon olen myös katsonut aivan liikaa telkkaria, kiitos netin suoratoistopalvelut!! Kröhöm.. Siis minulle saattaa aina toisinaan käydä niin, että aloitan jonkin tv-sarjan katsomisen, joko dvd-boksina tai netistä, ja sitten se on vaan katsottava loppuun. Ei vain se jakso, tai se kausi, vaan koko sarja. Kerralla. Yleensä kysymys on brittidekkareista, toisinaan myös komedioista.

Kun tv-sarja koukuttaa, annan mennä, jos minulla vain on aikaa. Aivan samoin toimin kirjojen kanssa. Koukuttavat kirjat ovat myös aivan oma lajinsa. Minä en voi väittää, että aina lukiessani olen niin lumoutunut kirjasta, etten voi laskea sitä käsistäni ennen kuin se on luettu. Useimmiten lukemani kirjat ovat hyviä, joskus keskinkertaisia ja toisinaan KOUKUTTAVIA. Kaikki kirjat eivät tätä ole ja se on pelkästään hyvä asia. Koukuttava kirja imaisee lukijan niin syvälle omaan maailmaansa, että muu arki ja elämä häiriintyy. Ruokana on kuppinuudeleita ja tiskit kasaantuvat. Teetä juodaan enemmän kuin 1800-luvun briteissä. Suihkun olemassaolo ja käyttötarkoitus unohtuvat. Ja sitten kirja loppuu. Hyvä ettei itku pääse, en halua vielä päästää irti hahmoista ja heidän tarinastaan.

Millainen sitten on koukuttava kirja?? Muutamia sääntöjä, jotka pätevät minun kohdallani;
1) Kielen täytyy olla hyvää ja sujuvaa. Ei liian kekseliäitä kielikuvia, ei mitään mitä täytyy jäädä pohtimaan.
2) Tarinan täytyy käsitellä perusaiheita; rakkautta, vihaa, murhia, kostoa, onnen tavoittelua, kasvua ihmisenä.
3) Vaikka aihe olisikin rankka, kuten kuolema, täytyy kirjan olla riittävän pinnallinen eli ei syviä, filosofisia pohdintoja vaikkapa surun olemuksesta.
4) Kirjassa täytyy olla positiivinen pohjavire, eli lukijan täytyy voida luottaa siihen, että lopulta kaikki käy hyvin.
5) Ja edellisestä seuraa se, että lopun täytyy olla onnellinen tai ainakin tarjota mahdollisuus onneen tulevaisuudessa.

Nämä säännöt ainakin pätevät kirjoissa, joita itse luen ahmien, erityisesti nro 1 on minulle tärkeä. Vaikka pidän kielellä leikittelystä ja toisinaan luen kirjoja enemmän käytetyn kielen, kuin sillä sanottujen asioiden vuoksi, ei ahmiminen onnistu mikäli sanoihin jää kiinni. Näin ollen monet hyvät kirjat eivät pääse minun koukuttavien kirjojen listalleni. Listalta löytyy esimerkiksi Dan Brownia, Cecelia Ahernia ja J. K. Rowlingia..

Kirjoja, kirjoja, kirjoja ja kevätrullia

Viime viikonloppu kului parvekkeella helteistä ja kirjoista nauttien. En osaa oikein lukea vain yhtä kirjaa kerrallaan, joten nytkin parvekeseurana oli vaikka ja mitä. Aloitin tosin viikonlopun jo perjantaina Stieg Larssonin Millenium-trilogian päätösosalla. Pilvilinna joka romahti päätti trilogian ja vaikka olen katsonut kirjoista tehdyn ruotsalaissarjan ja näin ollen tiesin kuinka tarina päättyy (hyvin!) ei se vienyt lukemisesta intoa. Ahminkin kirjan perjantain ja lauantai aamun aikana ja tämän jälkeen siirryin parvekkeelle seuraavien seikkailuiden pariin.

Näitä sanallisia seikkailuja tarjosivat mm. Sofi Oksanen ja Dorothy L. Sayers. Asiallisempaa linjaa varten minulla oli mukanani myös Bill Brysonin At Home. Kirja taitaa olla myös suomennettu, ainakin suurin osa Brysonin teoksista on. Oman kappaleeni ostin muutamalla punnalla käytettyjen kirjojen kaupasta Lontoosta, ja raahasin sen sitten mukanani Suomeen. Kirja on kyllä hyvä, muuten en tämän ostoksen järkevyydestä tiedä. Bryson kertoo tässä teoksessaan lyhyen historian (kuten yleensä) lähes kaikesta kotiin ja kotielämään liittyvästä. Liikkeelle lähdetään ensimmäisistä asutuksista ja viljelyksistä.

Hupi-osastoa edusti viikonlopussani myös Helen Fieldingin Bridget Jones's Diary. Ilmeisen klassinen chicklit, jota en kuitenkaan ole aiemmin lukenut kokonaan. Miksi en? No siksi. En oikeastaan tiedä tarkasti, miksen ole aiemmin kirjaa lukenut, mutta esitän valistuneen arvauksen. Alkuperäisteos ilmestyi v. 1996, ja suomennos suunnilleen 1998. Muistan, että yritin lukea kirjaa joskus noina aikoina, heti uutena. Ikää minulla kuitenkin oli sen verran vähän, etten oikein osannut samaistua Bridgetiin tai muutenkaan innostua hänen epätoivoisesta elämästään. Nyt, viisitoista vuotta myöhemmin, koen ymmärtäväni paljon paremmin mistä kirjassa on kyse. Ja luulen, että tällä kertaa luen loppuun minkä aloitinkin.

Ja sitten niihin kevätrulliin. Vaikka viikonloppu oli osittain täyttä tuskaa helteen vuoksi, ei kukaan voi olla syömättä kolmea päivää. Lauantaina listalla olikin pitkästä aikaa kevätrullia, lähinnä jääkaapissa muhineiden porkkanoiden ja kaalin vuoksi. Toinen syy oli kokeilla filotaikinaa kevätrullia kuorena, sillä en ole yrityksistäni huolimatta löytänyt kevätrullataikinaa kohtuullisen matkan päästä kotoani. Oma reseptini on melko yksinkertainen, varmaankin jopa naurettavuuteen asti.
Kevätrullatäytteeseen tarvitaan:
silputtua kaalia
silputtua porkkanaa
liotettua riisinuudelia
soijakastiketta
Kaali ja porkkana paistetaan pannulla pehmeiksi, nuudelit lisätään joukkoon ja maustetaan soijakastikkeella, annetaan jäähtyä.

Kevätrullien kasaaminen ja paisto:
Sulata käyttämäsi taikina pakkauksen ohjeen mukaan. Jos kyse on isoista filotaikina arkeista, pilko ne haluttuun kokoon. Itse leikkasin levyt kolmeen suikaleeseen. Täytä levyt, jos rullaaminen tuottaa päänvaivaa, suosittelen etsimään netistä videon, jossa tämä näytetään. Paaaaaaljon helpompaa niin, kuin se, että minä tässä nyt yrittäisin sitä selittää.

Jos käytät filotaikinaa, voit paistaa rullat uunissa, noin 200 asteessa. Muista voidella rullat esim. öljyllä, niin pinnasta tulee rapeampi. Jos kuitenkin haluat autenttisemman kokemuksen, uppopaista rullat öljyssä. Se ei ole niin vaikeaa miltä kuulostaa. Hyvä teräskattila, n. 5 cm:n kerros öljyä pohjalle ja odotellaan muutama minuutti, että öljy kuumenee. Kun öljy on n.180 asteista tai öljyyn tiputettu filotaikinan pala alkaa sähistä, on se tarpeeksi kuumaa. Muutama rulla kerrallaan öljyyn ja paisto kauniin ruskeiksi, menee muutama minuutti. Kattilasta noukkimisen jälkeen kannattaa nostaa rullat valuttamaan ylimääräiset öljyt esim. talouspaperiin. Dippaa makeaan chilikastikkeeseen. Tai ihan mihin vaan haluat.

Nyhtöpossua ja kotitekoista coleslawta

Viikonloppuna halusin päästä helpolla keittiössä ja päädyinkin sunnuntaiksi varaamaan tarpeet nyhtöpossua varten. Nyhtöpossu, alkukielellä 'pulled pork' eli 'vedetty sika', lienee tämänhetkisen nosteensa ansiosta jo tuttua tavaraa useimmille. Ainakin itse olen huomannut, että kyseinen ruoka on esiintynyt entistä tiuhempaan sekä blogeissa että ravintoloiden listoilla viimeisen vuoden aikana. Kyseessähän on siis pitkään, miedossa lämmössä kypsennetty possunlihapala, jonka voi lopulta nyhtää kappaleiksi haarukalla.

Itse suosin tässä ruuassa n. 1,5 kg painoisia, suolattuja sian lapapaloja, koska niitä nyt sentään jostain joskus saa. Käytännössähän tämän voi tehdä suunnilleen mistä osasta vain, ainoastaan fileet kannattaa unohtaa. Suurin ongelma voikin siis olla se, että löytää riittävän suuren, marinoimattoman köntin lihaa. Tähän on tultu, meidät on opetetu syömään ainoastaan valmiiksi suikaloituja tai pilkottuja ulkofileitä ja kinkkuja. Mutta, mikäli satut asumaan palvelevan lihatiskin lähettyvillä, sinne! Ja toki sitä oman marketin kauppiastakin voi nykäistä hihasta ja kysyä, voisiko valikoimiin saada vaikkapa tuota suolattua sian lapaa.

Valmistusprosessi on tämän ruuan kanssa turhankin helppo. Koska itse käytän useimmiten valmiiksi suolattua lihaa, voin olla laiska ja aloittaa valmistuksen maustamisella vasta samana aamuna. JOS kuitenkin käy niin, että liha on täysin maustamatonta, täytyy edellisenä iltana nähdä vaivaa kymmenen minuuttia. Mausteet (ja tarvittaessa se suola) hierotaan lihaan. Piste. Liha dumpataan riittävän isoon uunivuokaan tai mieluiten kannelliseen pataan. Peitetään nesteellä. Kansi päälle. Ja uunitetaan ainakin neljä tuntia n.160 asteessa. Tökitään toisinaan haarukalla. Liha on valmista kun se alkaa hajota. Kalastetaan lihat nesteestä, syödään.

Nyhtöpossu:
1,5 kg (suolattua) sianlapaa
mausteet: 
2 tl (savu)paprikaa
2 tl mustapippurirouhetta
2 tl sipulijauhetta
(2tl sokeria)
(2tl suolaa)
1 tl cayannea
neste:
joko colajuomaa (sokerit mukana)
tai omenamehua + 1dl (omena)viinietikkaa
nesteen määrä riippuu käytettävän uunipadan koosta

Ja sitten siihen coleslawhin. Itse kokkailin siis superhelppoa possua ja lisäksi sämpylöitä, joiden päällä possun lopulta nautimme. Puolisoni Herra M. kaipasi kuitenkin lisäkkeeksi coleslawta, ja koska lähimarketti ei sellaista valmiina tarjonnut (tämä olisi sopinut meidän laiskurisunnuntaihin) päädyttiin tekemään itse. Todellisuudessa tämäkin oli superhelppoa, raastettua kaalia ja porkkanaa sekaisin majoneesin kanssa. Suurpiirteinen ohje menee jotenkin näin

Coleslaw:
puolikas pieni kaali
kolme kohtuullisen kokoista porkkanaa
majoneesia
mustapippuria, suolaa ja sokeria
pieni loraus viinietikkaa

Tässä ruuassa kohtasimme kuitenkin ongelman. Majoneesia ei ollut määrällisesti kovinkaan paljon, mutta maku oli silti aika tuhti, ja niin tietysti kuuluukin olla. MUTTA mitä ihmettä ravintoloissa yms. paikoissa laitetaan coleslawhin majoneesin lisäksi? Lopputulos on usein raikkaampi eikä ollenkaan niin rasvainen kuin tämä kotona tehty. Kokeilut jatkuvat.

Kirjasta leffaksi

Viime vuosina olen käynyt enenevissä määrin katsomassa elokuvia, jotka perustuvat kirjaan. Edellinen tällainen elokuvareissu oli Anna Karenina, jossa Tolstoin 900 sivua oli tungettu pariin tuntiin valkokankaalla. Elokuva sinänsä oli komea, ja pidin erityisesti lavastukseen liittyvästä kikkailusta. Tunnustan avoimesti, että en ollut ennen elokuvaa jaksanut lukea tätä Tolstoin romaania kokonaan, vaikka se klassikko-listallani olikin. Leffa kuitenkin yllytti minut ottamaa selvää, millainen oli alkuperäinen teksti, johon käsikirjoitus oli pohjattu. Vaikka kirja ei tajuntaani räjäyttänytkään, olin silti iloinen siitä, etten jättänyt käsitystäni Tolstoista Keira Knightleyn näyttelemisen varaan.

Näin tuntuu käyvän aina. Useimmiten olen ensiksi lukenut kirjan ja sen jälkeen näen siitä tehdyn elokuvan. Ja petyn. Joka kerta. Ja kysymys ei ole siitä, että nämä elokuvat olisivat huonoja! Ei todellakaan. Esimerkiksi romattinen (hömppä)draama P.S. Rakastan sinua (vuodelta 2007) on omassa kategoriassaan aivan mainio elokuva. Mutta, koska olin lukenut kirjan ensin, petyin pahasti. Elokuvaa mainostettiin nimenomaan kirjan filmatisointina ja niinpä koinkin, että tarinaan oli tehty liikaa muutoksia. Koska kysymyksessä oli amerikkalainen elokuva, saatoin sietää tarinan tapahtumapaikan siirtämisen Atlantin yli, mutta se, että päähenkilön perhe ja työ ja koko joukko muitakin asioita oli käännetty täysin päälaelleen, se potutti.

Toki ymmärrän, että leffoissa ei voida kertoa kaikkea samaa kuin kirjoissa, aikaa ei vain ole tarpeeksi. Vaikka sanotaankin, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, pitäisi muistaa mainita, ettei se aina pidä paikkaansa kun kyseessä on kirja vs. elokuva. Parhaiten elokuviksi ehkä taipuvatkin sellaiset kirjat, joissa juonikuvio on riittävän yksinkertainen, mutta kuitenkin mukaansa tempaava. Hahmoja voi olla montakin, mutta mitä useampi henkilöitä on, sitä karikatyyrisempiä ja stereotyyppisempiä heidän täytyy olla. Ja jos olennaisia tapahtumia tai hetkiä ei ole montaa, toisarvoiset tapahtumat voi helposti jättää elokuvasovituksesta pois. Lisäksi tarinan on kuljettava eteenpäin suoraviivaisesti, ihmiset sanovat mitä ajattelevat ja turhat henkilöiden päänsisäiset pohdinnat jäävät pois.

Seuraava kirjasta leffaksi -kokemukseni tulee olemaan Kultahattu eli F. Scott Fitzgeraldin 1920-luvulla ilmestyneen, myöhemmin klassikoksi nousseen, romaanin elokuvasovitus, jota tähdittää Leonardo DiCaprio. Romaanin olen lukenut ja toivon, lukemistani arvioista huolimatta, ettei elokuvasovituksessa olisi hukattu alkuteoksen henkeä ja historiallista kontekstia. Onneksi ainakin DiCaprion näyttelijäntaidot vain paranevat vuosi vuodelta, on siis jotain mitä odottaa.

Paprikoiden kuorimisesta ja Nigellan dippi

Olen pitkään tuskaillut paprikoiden kuorimisen kanssa, täällä Suomessa kun harvemmin törmää kaasuliesiin, joiden liekissä paprikan kuoren voisi näppärästi polttaa irti. Toki usein resepti onnistuu, vaikka paprikaa ei kuorisikaan, mutta itse suosin kuorettomia versioita. Ja näitähän saa helposti kunnolla varustellusta marketista.

Koska kärsin kuitenkin toisinaan pahasta tarpeesta tehdä itse, löysin lopulta tavan poistaa paprikoista kuoret ilman itkua. Tämän ratkaisun tarjosi joku jenkkiblogi, kun ymmärsin hakea paahdettujen paprikoiden ohjetta. Homma on hyvin helppo;
paprikat pariin kolmeen lohkoon, vähän öljyä pintaan ja uuniin 225 asteeseen vähintään pariksi kymmeneksi minuutiksi. Korostan tässä sanaa 'vähintään', muutaman kokeilun jälkeen silmämääräinen arvio kertoo kyllä, kupliiko pinta tarpeeksi. Kuumat paprikat kannattaa nostella lämmön kestävään kulhoon ja peittää kelmulla, ja kun ne ovat jäähtyneet tarpeeksi, voi kuoret riipiä irti sormin.

Ja se mihin olen itse käyttänyt näitä kuorettomia ihanuuksia viime aikoina, on Nigella Lawsonilta lainattu dippiohje. Alkuperäinen ohje on nimeltään 'Jumbo Chili Dip' tai sinne päin. Bongasin ohjeen telkkarissa pyörineestä Nigellan uudet herkut -sarjasta. Originaaliin versioon tulee tuhdisti chiliä, kuten nimikin antaa ymmärtää, mutta itse olen varioinut hieman. Tämän toteuttamiseen tarvitaan sauvasekoitin tai blenderi.

Jumbo Paprika Dippi
2-3 paprikaa, kuoret poistettuna tai muuten kypsinä
0,5 dl tomaattimurskaa (tai maun mukaan)
puoli punttia tuoretta korianteria (tai tl kuivattua, hyi minua)
puolikkaan limen mehu
suolaa ja pippuria maun mukaan
(chiliä)
(valkosipulia)
0,5-1 dl rypsi- tai oliiviöljyä

Aja öljyä lukuunottamatta kaikki ainekset tasaiseksi massaksi sauvasekoittimella tai blenderillä. Maistele, lisää tarvittaessa mausteita ja lopuksi öljy ohuena nauhana koko ajan sekoittaen.

Mikäli edellä kuvattu kaatuu blenderin tai vastaavan puutteeseen, voi näppärä kotikokki toteuttaa lähes samoista aineksista herkullisen salsan. Jätä silloin öljy pois ja korvaa tomaattimurska tuoreilla tomaateilla. Silppua kaikki ainekset pieneksi, sekoita ja anna maustua kylmässä hetki.

Kuka, mitä, häh??

Tämä blogi kertoo nimensä mukaisesti juttuja ylläpitäjänsä keittiöstä ja kirjahyllystä. Ne ovat ne kaksi paikkaa, joissa viihdyn parhaiten. Tai teknisesti ottaen en kyllä viihdy kirjahyllyssäni, viihdyn sohvalla kirjahyllystä löytyvässä seurassa. Aina tämä sohvaseuraa tarjoava kirjahylly ei tosin ole omani, se voi olla myös kirjaston tai joskus kavereidenkin. Kerron ajatuksiani sekä kirjoista, joita olen lukenut, että kirjallisuudesta, kirjailijoista ja kaikesta aiheeseen liittyvästä.

Toinen lempparipaikkani on keittiö, jossa puuhaan jotakin murua rinnan alle harva se päivä. Useimmiten kysymys ei ole gourmeesta, eikä tarkoitukseni ole muutenkaan kirjoittaa perinteistä ruokablogia. Leivon ja kokkaan, mutta en reseptiikka on kohdallani vähän niin ja näin. Niinpä toivonkin, että jakaisin blogissa kikkoja, vinkkejä, linkkejä ja muita oivalluksia, joihin olen törmännyt. Samoin saataan toisinaan turinoida muistakin ruokaan ja elintarvikkeisiin liittyvistä ajatuksista, kuten automarketeista ja lähiruuasta.