Nyt se sitten tapahtui. Tämän blogin ensimmäinen epäonnistunut yritys lukea kirja. Yleisesti ottaen kyse ei kuitenkaan ole ensimmäisestä, eikä edes toisesta, epäonnistumisesta. Kertoo minun jääräpäisyydestäni, että edes kutsun kirjan kesken jättämistä 'epäonnistumiseksi', koska siitähän ei oikeasti ole kysymys. Eivät kaikki tykkää kaikista kirjoista, ei edes sama ihminen eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa tykkää automaattisesti lukea samoja kirjoja. Lempparit ja genret vaihtelevat, ja joskus tekee mieli kokeilla jotain uutta. Niin kuin vaikka permanenttia. Ja sitten kun kokeilee, tietää sopiiko se itselle. Ja jos ei sovi, niin mitä sitten? Kiharoista pääsee eroon trimmaamalla sentin sängen ja kirjasta sulkemalla sen.
Minä siis itse olen todella niuho lukemiseni suhteen. Kirjojen kesken jättäminen ei vain ole minun juttuni. Luulen, että kysymys on siitäkin, että mietin yleensä hyvin pitkään mitä alan lukea. Varsinkin, jos kysymyksessä on minulle ennestään tuntematon kirjailija tai genre, olen supervarovainen valitessani ensimmäistä luettavaa teosta. Näin ollen, huteja sattuu aika harvoin. Olen kuitenkin huomannut, että jos valitsen kirjan sillä perusteella, että minun TÄYTYY se lukea (koska kyseessä on klassikko tai arvostelumenestys tai Finlandia-voittaja tai jotain muuta), huti on todennäiköisempi. Ei tietenkään aina, mutta joskus. Silti valitsen näitä pakko-lukea-kun-tämä-on-nyt-hip -kirjoja luettavaksi suhteellisen usein, sillä haluan oppia pitämään monenlaisista kirjoittajista ja teoksista. Mutta joskus ei vaan lähde.
Mikäpäs tällä kertaa sitten jäikään kesken? Noh, kysymyksessä oli kovaksi keitettyjen dekkareiden Marlowe-klassikko, Raymond Chandlerin Syvä uni. Ei vaan lähteny. Dekkareista ja niiden eri genreistä riittää asiaa vielä ihan omaan postaukseensa, mutta sanotaan nyt tässä vaikka, että kovaksi keitetyt yksityisetsivät eivät vielä koskaan ole olleet minun juttuni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti