Lukuhaaste!!

Karo Hämäläinen heitti Suomen Kuvalehden blogissaan viime viikolla haasteen; lue marraskuussa 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä, ei enempää, ei vähempää. Ei huijaamista, ei pinnauspäiviä. Itse törmäsin tähän haasteeseen twitterin kautta. Luulen, että tartun haasteeseen. Olen itseasiassa twitterin puolella jo luvannutkin niin tehdä. En vain tiedä mitä lukisin. 30 sivua on haastava mitta. Hyvää kirjaa ei malttaisi lukea niin vähää. Ajattelua vaativaa ei välttämättä kaikkina päivinä jaksa tuonkaan vertaa. Lisäksi haluaisin lukea vain yhden kirjan. Sivuja täytyisi olla siis 900, tasan. Ehkä luovun yhden kirjan tavoittelusta. Ehkä huijaan ja luen muutaman sivun enemmän tai vähemmän. Haluaisin kuitenkin lukea jotain, josta tulisi hyvä olo joka päivä. En osaa päättää. Marraskuu alkaa lauantaina.

twitteristä haaste löytyy hastagilla #lukuhaaste

Lukemisen vaikeudesta

Otsikosta huolimatta nyt ei puhuta lukihäiriöstä tai muista tämänkaltaisista vaikeuttajista, vaan siitä, miksi se lukeminen on välillä niin puuduttavaa ja tuntuu, ettei mitään kivaa kirjaa löydy, vaikka niitä on mielestään pinonnut pöydälle eiffelin korkuisen kasan odottamaan sitä hetkeä "kun on aikaa keskittyä". Luen paljon, olen aina lukenut paljon ja lukeminen on aina ollut minulle myös hyvin tärkeää. Koska lukeminen on minulle myös rentoutumiskeino, ovat erityisesti dekkarit ja muut 'helposti' luettavat kaunokirjalliset teokset olleet se minun juttuni. Opiskellessani milloin mitäkin viimeisen kymmenen vuoden kuluessa, on ollut aikoja, jolloin olen lukenut, mutta en ole kokenut lukevani. Tällöin olen ollut jatkuvasti nenä kirjassa, mutta kirjat ovat olleet jonkun muun valitsemia, yleensä tentaattorin, joka on milloin minkäkin aiheen kirjatentin ottanut vastaan.

Tällainen lukeminen, jossa itse ei pääse päättämään luettavaa teosta on kuitenkin omalla tavallaan myös hyvin antoisaa. Ainakin minulle. Kun päätän itse, mitä luen, valintani osuu hyvin usein kovin kapealle sektorille. Kun päätöksen tekee joku muu, joudun hieman sivuun mukavuusalueeni ytimestä, mutta koska sinällään rakastan lukemista, ei juuri mikään luettava teos ole niin vastenmielinen, että oikeasti en haluaisi sitä lukea. Tämän sanottuani, täytyy tietysti myöntää, että tylsiä kirjoja on, paljon. Myös huonoja kirjoja on; sellaisia, joiden kirjoittajan maailmankuva tai lähtökohdat ovat liian kaukana omistani, jotta saisin kirjasta minkäänlaista otetta. Yrittää tietysti aina voi. Edelleenkin minulle on vaikeaa jättää aloitettu kirja kesken, vaikka tajuankin, että se on aivan sallittua.

Mutta miksi ihmeessä minusta sitten tuntuu, etten viime aikoina ole löytänyt yhtään hyvää kirjaa? Olen aloittanut monia, olen lukenut niistä suurimman osan loppuun asti ja olen päättänyt myös jättää kokonaan aloittamatta monta sellaista, jotka luulin haluavani lukea. Kirjat eivät ole tuoneet nyt sitä rauhaa ja tyydytystä, jota olen niistä hakenut. Luulen kuitenkin, ettei kyse ole lopulta kirjoista tai siitä, että niissä olisi jotakin vikaa. Kyse on ehkä ennemminkin siitä, että juuri nyt, tässä hetkessä omassa elämässäni kaipaan jotain tuttua ja turvallista. Toisinaan nimittäin luen tiettyjä kirjoja vain siksi, että tiedän jo mitä niissä tapahtuu. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta näin se vain on.

Voihan Poirot!

Olen älytön Agatha Christie -fani, ja suurimman osan kirjoista olen lukenut useita kertoja. Muutenkin diggailen brittiläistä kultakauden palapelidekkaria, mm. John Dickson Carr/Carter Dickson ja Dorothy L. Sayers kuuluvat ehdottomasti lempikirjoittajiini Christien ohella. Voi siis vain kuvitella, kuinka innoissani olin, kun luin uudesta Hercule Poirot -dekkarista.

Kyse on brittiläisen rikoskirjailija Sophie Hannahin kirjoittamasta dekkarista Nimikirjainmurhat, johon Agatha Christien oikeudenomistajilta on saatu lupa. Dekkari sijoittuu 1920-luvulle ja siinä seikkailee meille kaikille entuudestaan niin tuttu ja rakas pikku belgialainen, Hercule Poirot. Varasin teoksen kirjastosta hyvissä ajoin, ja sainkin oman kappaleeni näppeihini heti kun se muovituksesta lainausosastolle kerkesi.

Mutta, mutta.. En voi sanoa muuta, kuin että pettymys oli valtava. Jopa siihen nähden, että olin varma, ettei kukaan pysty Christietä haastamaan, olin huomattavan pettynyt lopputulokseen. Kirja oli kyllä ihan perusnäpsäkkä dekkari, ehkä aavistuksen heikolla juonella. Juonen heikkoudella viittaan siis siihen, että kultakauden dekkaristit perinteisesti tarjosivat kaikki oikean syyllisen päättelyyn tarvittavat vihjeet lukijalle, ilman kommervenkkejä ja psykologisia vaikuttimia, joista lukijalle olisi unohdettu mainita. Nyt jäi kuitenkin olo, että tarinaa rakennettiin kovasti, mutta ne varsinaiset vihjeet napattiin sitten lopuksi miltei ilmasta kiinni sopimaan lopussa olleeseen suureen syyllistenpaljastuskohtaukseen.

Lisäksi petyin siihe, että en aistinut kirjassa mitään Christieltä. Ja juuri tätä puolta oli mainostettu ja korostettu! Jos kirjaa olisi markkinoitu vaikkapa sanomalla, että siinä seikkailee Hercule Poirot -niminen hahmo, mutta kyse ei ole uudesta Christiestä, en ehkä olisi aivan näin pahoillani. Nyt kuitenkin liian moni asia jäi kaivelemaan; jatkuva "pienten harmaiden solujen" korostaminen, toistuvat maininnat Poirotin belgialaisuudesta, hahmojen kuvailun puuttuminen, täysin uusi 'kumppani' Poirotille. Valitettavasti minusta tuntui, että mikäli Poirot nimen olisi vaihtanut ja maininnat belgialaisuudesta ja harmaista soluista olisi vain poistanut, ei tästä kirjasta olisi millään tavalla tullut mieleen Agatha Christie eikä Hercule Poirot.