Viime vuosina olen käynyt enenevissä määrin katsomassa elokuvia, jotka perustuvat kirjaan. Edellinen tällainen elokuvareissu oli Anna Karenina, jossa Tolstoin 900 sivua oli tungettu pariin tuntiin valkokankaalla. Elokuva sinänsä oli komea, ja pidin erityisesti lavastukseen liittyvästä kikkailusta. Tunnustan avoimesti, että en ollut ennen elokuvaa jaksanut lukea tätä Tolstoin romaania kokonaan, vaikka se klassikko-listallani olikin. Leffa kuitenkin yllytti minut ottamaa selvää, millainen oli alkuperäinen teksti, johon käsikirjoitus oli pohjattu. Vaikka kirja ei tajuntaani räjäyttänytkään, olin silti iloinen siitä, etten jättänyt käsitystäni Tolstoista Keira Knightleyn näyttelemisen varaan.
Näin tuntuu käyvän aina. Useimmiten olen ensiksi lukenut kirjan ja sen jälkeen näen siitä tehdyn elokuvan. Ja petyn. Joka kerta. Ja kysymys ei ole siitä, että nämä elokuvat olisivat huonoja! Ei todellakaan. Esimerkiksi romattinen (hömppä)draama P.S. Rakastan sinua (vuodelta 2007) on omassa kategoriassaan aivan mainio elokuva. Mutta, koska olin lukenut kirjan ensin, petyin pahasti. Elokuvaa mainostettiin nimenomaan kirjan filmatisointina ja niinpä koinkin, että tarinaan oli tehty liikaa muutoksia. Koska kysymyksessä oli amerikkalainen elokuva, saatoin sietää tarinan tapahtumapaikan siirtämisen Atlantin yli, mutta se, että päähenkilön perhe ja työ ja koko joukko muitakin asioita oli käännetty täysin päälaelleen, se potutti.
Toki ymmärrän, että leffoissa ei voida kertoa kaikkea samaa kuin kirjoissa, aikaa ei vain ole tarpeeksi. Vaikka sanotaankin, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, pitäisi muistaa mainita, ettei se aina pidä paikkaansa kun kyseessä on kirja vs. elokuva. Parhaiten elokuviksi ehkä taipuvatkin sellaiset kirjat, joissa juonikuvio on riittävän yksinkertainen, mutta kuitenkin mukaansa tempaava. Hahmoja voi olla montakin, mutta mitä useampi henkilöitä on, sitä karikatyyrisempiä ja stereotyyppisempiä heidän täytyy olla. Ja jos olennaisia tapahtumia tai hetkiä ei ole montaa, toisarvoiset tapahtumat voi helposti jättää elokuvasovituksesta pois. Lisäksi tarinan on kuljettava eteenpäin suoraviivaisesti, ihmiset sanovat mitä ajattelevat ja turhat henkilöiden päänsisäiset pohdinnat jäävät pois.
Seuraava kirjasta leffaksi -kokemukseni tulee olemaan Kultahattu eli F. Scott Fitzgeraldin 1920-luvulla ilmestyneen, myöhemmin klassikoksi nousseen, romaanin elokuvasovitus, jota tähdittää Leonardo DiCaprio. Romaanin olen lukenut ja toivon, lukemistani arvioista huolimatta, ettei elokuvasovituksessa olisi hukattu alkuteoksen henkeä ja historiallista kontekstia. Onneksi ainakin DiCaprion näyttelijäntaidot vain paranevat vuosi vuodelta, on siis jotain mitä odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti